Yksinäinen pitkäksi venähtänyt aamuni ja minä jätämme haikeita hyvästejä juuri tällä samaisella hetkellä, kun sormeni liukuvat näppäimistöllä ja naputtelevat näitä sanoja. Jos nyt kääntäisin katseeni sivulle pois tasaisesti hurisevan tietokoneen näytöltä, näkisin minun ja Möyryn petaamattoman pedin, avonaisen kirjan peittomytyn päällä sängynpäädyssä ja leivänmuruja ryppyisellä vaaleanpunaisella lakanalla. Näkisin nuo aivan liian pitkän aamuni jäljet ja tuntisin varmasti halua pujahtaa taas alastomana viileän peiton alle, tarttua uudestaan keskeneräiseen kirjaan ja maata siinä kokonaisen elokuisen päivän ajan. Tiedän että Möyryn lakanoissa viipyilevä tuoksu: suklaa-axe, hiki ja jokin määrittelemätön miehuuden tuoksu kietoisi minut yhä tiukemmin viime öisen syntisen hetkemme muistikuviin, jotka lopulta johdattaisivat haaveisiin minusta ja möyrystä: Amalian ja Möyryn ensimmäinen yhteinen joulu, Amalian ja Möyryn yhteinen koti, Amalia ja möyry tekemässä raskautestiä, Amalian ja Möyryn oma pikkuinen pallero, Amalian ja Möyryn lomamatkat ja lopulta Amalian ja Möyryn yhteinen rikas elämäntaival päättymässä seesteiseen, ryppyiseen ja YHTEISEEN vanhuuteen...

   Aamulla Möyry heräsi aikaisin, peitteli minut sänkyyn suukkojen kera ja lähti ystävänsä kanssa johonkin huuhaa tilaisuuteen. Minä olisin halunnut vain maata sängyssä pää Möyryni lämpöisessä kainalossa, käsi hänen tummakarvaisella rintakehällään ja odottaa sitä, että Möyry heräisi hellimään vatsani pehmeää ihoa, suutelemaan halusta kovettuneita nännejäni ja kuiskaamaan sitä kuinka paljon hän minua haluaa. Päiväni ei kuitenkaan alkanut hellällä ja unenomaisen hitaalla yhtymisellä Möyryn miesvartalon kanssa vaan päiväni alkoi juuri siten kuten sen niin usein sain aloittaa yksinäisinä vuosinani. Hyvästini tälle aamulle ovat kuitenkin haikeat, sillä yllätyksekseni olen nauttinut vapudesta ja hiljaisuudesta jotka olivat seuralaisiani ennen, silloin ennen kun minulla ei vielä ollut aavistustakaan Möyrystä.

  Kylmävaloinen aamu on vaihtunut jo myöhäisiltapäivään. Möyry on tullut kotiin ja katsoo televisiosta miesten keihään mm-finaalia huudellen innokkaita kommenttejaan. Minä istun koneella ja kirjoitan elämäni ensimmäistä blogimerkintää...

   Tänään minulla on niin ruma olo etten halua lähteä minnekään. Onneksi sunnuntait ovat häpeilemättömän laiskuuden ja mitääntekemättömyyden sallittuja päiviä. Sosiaalinen Möyryni ei tunnu ymmärtävän minussa aika-ajoin esiin putkahtavaa erakkoa eikä myöskään itseinhoa uhkuvaa itsetuntoani, joka lapsuudestani asti on ohjaillut minua piilottelemaan todellista sieluani muilta. Minusta on tullut mestari näkymättömyyden, vaatimattomuuden ja ihmisten välttelyn saralla. Tiedostan sen nykyisin, että kuka tahansa joka minua katsoo näkee sievän nuoren naisen punaisissa kynsissään ja persoonallisessa tyylissään, mutta uskomukseni kamalasta Amaliasta on juurtunut niin syvälle ettei sen pois kitkeminen tule olemaan helppoa ja nopeaa.

  Olen kyllästetty vihreällä teellä, pitsalla ja puolukkamehulla. Jätän sinut, "salaisen" nettipäiväkirjani, hetkeksi lepoon. Palaan uudelleen kertomaan sivuillesi salaisuuksiani ja turhuuksia..

- Amalia -