Valtava väsymys! Viime yön repaleiset unet ja tämänpäiväisen reissun rasitus saavat jokaisen kehoni solun anelemaan lupaa päästä peittojen alle minun ja möyryn yhteiseen, viehättävästi natisevaan lemmenpesään. Mieleni tuntuu kankealta ja tyhjältä, aivan kuin ajatuksia ei olisi enää jäljellä.

   Ulkona on viileää ja harmaanvihreää. Minä istun riisipaperisen kattovalomme valaisemassa huoneessa, rakastamassani kelmeän pehmeässä valossa, ja odotan jotain yhtäkkistä energiapiikkiä saamaan minut ylös tältä surkealta tuolilta. Tänään kävin tervehtimässä tulevaa kotikaupunkiani ja tulevaa pientä kotilokeroani. Uskon että tulen viihtymään, mutta lähdön haikeus ja syntymäkaupunki - ikävä verottavat intoani riemuita muutoksesta ja uusista tuulista. Tunnen kuitenkin sisälläni asustavan intuition väreilevän hyvää energiaa: elämä on ennalta-arvaamatonta ja siksi niin kiehtovaa.

   Eilen itkimme Möyryn kanssa lähtöäni. Istuimme sängyllä sylikkäin, kasvotusten, ja puristimme vartaloitamme yhteen kauan ja lujaa, aivan kuin olisimme kuvitelleet voivamme siten kasvaa fyysisesti yhteen: raajamme olivat kuin juuria, jotka kietoutuivat toisiinsa etsien mahdollisuutta muodostaa välillemme vahva symbioottinen yhteys. Siinä me istuimme "juuriraajoinemme" ja annoimme kosteiden, räästä ja kyyneleistä sekoittuneiden, suolaisten vanojemme pyyhkiytyä toistemme poskille, huulille ja vaatteisiin. Minä itkin ja nauroin vuoronperään kunnes en itsekään enää erottanut kummasta tunteen ilmaisumuodosta oli kyse.

   Vauvankaipuuni kasvaa hetkihetkeltä suuremmaksi. Pienet pellavapäiset ja pulleasormiset töpsyttelijät saavat sydämeni melkein halkeamaan kaipuusta ja hellyydestä. Tahtoisin kantaa kohdussani Möyryn ja minun omaa palleroa ja rakastaa sen voimakkaaksi ja onnelliseksi ihmiseksi. En tiedä  mistä tälläinen halu ja tahto on minuun nyt tullut. Ennen ajattelin haluavani elää itsenäisen ja lapsettoman elämän, ja päätin ettei minun elämäni ja naiseuteni päämäärä ja tarkoitus tulisi olemaan äitiys, mutta biologinen lisääntymisvietti taisi tällä kertaa vetää pidemmän korren.

   Taidan suunnistaa lenkille iltähämyyn hyvästelemään tuttuja juoksureittejäni...

- Amalia -

 

   Ylistys uudelle aamulleni: kitkerälle kahville, naapuruston hiljaisuudelle, kaiuttimista purkautuville metallican tuskaisuuden sävyttämille sävelille. Ylistys tälle loppuaan kohti kulkevalle elokuulle ja sen muovaamalle hentovaloiselle maisemalle. On vielä niin vihreää. Odotan jo syyskuun kellertämää puustoa, kuolevan kesän tuoksua, sateisia päiviä, syysmyrskyjen kohinaa männiköissä. Lapsuudessani minulla oli tapana, eräänlaisena syyskuisena rituaalina, pakata olkalaukkuun teetä, marjapiirakkaa, kirjoja, vihkoja ja kyniä ja vaellella syksyisissä kotimetsiköissä. Jätin piirakanpaloja ja teetilkkoja uhrilahjoiksi metsänhengille. Tutkin luontoa: etsin erikoisia asioita, uusia piilopaikkoja ja pyrin näkemään kauneutta kaikkialla. Toteutin jo silloin tätä samaa tapaa katsella maailmaa: kaikissa ja kaikkialla on aina jotain kaunista. Silloin kun myrskyisä tuuli otti vallan ja huojutteli korkeita männynvarsia kuin heinää pelloilla, kapusin minä lempimäntyni oksalle, niin korkealle kuin vain uskalsin, ja istuin siellä tuntien samanaikaisesti sekä pelkoa että riemua. Tuota samaa hurmaantuneisuuden ja puhtaan läsnäolon tunnetilaa on nykyisin niin vaikeaa saavuttaa. Siihen ei ole enää tarpeeksi usein aikaa tai sitten olen vain kadottanut yhteyteni elämänjanoiseen Amalia-lapseen sisälläni.

   Kaiken tämän ylistyksen ja hurmaavan elämän ihastelun jälkeen, minä aion kirjoittaa jostain niinkin kammottavasta ja raadollisen arkisesta tunteesta kuin mustasukkaisuus. Olen julmettoman mustasukkainen nainen eikä minulle ole suotu taitoa piilottaa tätä luonteeni pimeää puolta. Toisinaan osaan kääntää voimaksi ja luovuudeksi jotkin minussa asustavat pikkupahuudet, kuten kateuden, laiskuuden, alakuloisuuteen taipuvaisuuden ja itseinhoni, mutta mustasukkaisuuteni kanssa en ole kyennyt siihen: me emme ole oppineet yrityksistäni huolimatta sietämään toisiamme. Siksi Möyry on joutunut useisiin kammottaviin kohtaamisiin Amalian mustasukkaisen raivon ja epäluuloisuuden kanssa. Vihaan Möyryn menneisyyden naista, plösöä, vaikka en häntä (tai sitä) tunnekaan. Hänen eilisiltainen yhteydenottoyrityksensä herätti minussa jo päiväkausia pahaa aavistamattomana uinuneen mustasukkaisuuden vaikka yhteydenotto jäikin vain yritykseksi. Olen epäilevä vaikka Möyry ei ole antanut minulle aihetta epäilyyn, ja vaikka minä itse olen se, joka on hairahtanut harharetkelle meidän yhteisen matkamme aikana.

   Minun häpeällinen harharetkeni tapahtui aikana jolloin tunsin itseni laiminlyödyksi, mutta sen "lieventävän asianhaaran" tiedostaminen ei tunnu laimentavan syyllisyyden taakkaani. Syyllisyys ja häpeä häilyvät vieläkin Möyryn hellän rakkauden ja huolenpidon taustalla. Pelkään, että ne jäävät ikuiseksi taustakohinaksi jokaiseen yhteiseen muistoomme. Pelkään myös sitä, että häpeällinen harharetkeni muuttuu joskus meidän tarinamme mustaksi aukoksi, joka imaisee lopulta kaiken ja josta Möyry ammentaa eripuriimme energiaa, syitä ja syytöksiä.

   Päätän kirjoitukseni Red hot Chili Peppersin Snow biisin tahdissa ja aikeissa lähteä kirjastoon metsästämään lisää, minulle uusia Paulo Coelhon kirjoja.

- Amalia -

 

   En haluaisi mennä vielä nukkumaan. Tahdon valvoa näiden tuttujen, turvallisten seinien muodostamassa pesäkolossamme ja kuvitella kaiken voivan olla ainiaasti sellaista kuin nyt: yhteisiä aamusuihkuja, siivouspäiviä ja televison katselua iltaisin peiton alasti. Yhteisiä haaveita, suunnitelmia ja hullutuksia. Tahtoisin Amalian ja Möyryn tarinan jatkuvan tämän saman suloisen kaikkivoipaisuuden ja pelottomuuden muodostamassa pilvessä, jonka olemme ympärillemme erittäneet kaikkina näinä yhteisinä rakkauden täyttäminä kuukausina.

  Viimeisen kahden viikon ajan olen harrastanut ajankulun pysäyttämistä valvomalla ja eristämällä itseni ympäröivältä maailmalta. Olen itsepintaisesti pyyhkinyt pois mielestäni kaikki lähitulevaisuuden muutokset, jotka tulevat irrottamaan minut nykyisestä elämästäni. Olen pyyhkinyt pois, mielikuvitukseni suurella pyyhekumilla, lähestyvän muuton toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja nyt alan tuntea orastavaa paniikkia ja ahdistusta muuton väistämättömän lähestymisen edessä. Miksi minun pitääkin olla tälläinen veltto ja saamaton haahuilija? Kunpa saisin edes puolet siitä puhdista minkä siskoni sulotar omistaa.

   Eniten minua ahdistaa se ettei Möyry muuta vielä kanssani. Minua pelottaa miten erossa olomme vaikuttaa meihin: huomaako Möyry nauttivansa enemmän elämästään erossa minusta tai entä jos vain hiljalleen erkanemme toisistamme, ja Amalian ja Möyryn yhteinen kaunis tarina tiivistyy pienenpieniksi pisaroiksi, jotka lopulta liittyvät kaikkiin niihin muihin pikku pisaroihin loppuneiden rakkaustarinoiden taivaassa.

   Kaiken tämän murehtimisen ja ajan pysäyttämis yritysteni keskellä olen sairastunut vakavasti vauvakaipuuseen. Ajatus siitä, että minun ja Möyryn yhteinen pikkuinen syntyisi tähän maailmaan, saa aikaan tunteita, jotka täyttävät minussa olevat yksinäisyyden ja riittämättömyyden railot. Nyt Möyryni pyytää minua lopettamaan tämän näpyttelyn. Amalia suuntaa siis nukkumaan ja näkemään vauvakaipuun huurruttamia unia ja haavekuvia.

- Amalia _

  Yksinäinen pitkäksi venähtänyt aamuni ja minä jätämme haikeita hyvästejä juuri tällä samaisella hetkellä, kun sormeni liukuvat näppäimistöllä ja naputtelevat näitä sanoja. Jos nyt kääntäisin katseeni sivulle pois tasaisesti hurisevan tietokoneen näytöltä, näkisin minun ja Möyryn petaamattoman pedin, avonaisen kirjan peittomytyn päällä sängynpäädyssä ja leivänmuruja ryppyisellä vaaleanpunaisella lakanalla. Näkisin nuo aivan liian pitkän aamuni jäljet ja tuntisin varmasti halua pujahtaa taas alastomana viileän peiton alle, tarttua uudestaan keskeneräiseen kirjaan ja maata siinä kokonaisen elokuisen päivän ajan. Tiedän että Möyryn lakanoissa viipyilevä tuoksu: suklaa-axe, hiki ja jokin määrittelemätön miehuuden tuoksu kietoisi minut yhä tiukemmin viime öisen syntisen hetkemme muistikuviin, jotka lopulta johdattaisivat haaveisiin minusta ja möyrystä: Amalian ja Möyryn ensimmäinen yhteinen joulu, Amalian ja Möyryn yhteinen koti, Amalia ja möyry tekemässä raskautestiä, Amalian ja Möyryn oma pikkuinen pallero, Amalian ja Möyryn lomamatkat ja lopulta Amalian ja Möyryn yhteinen rikas elämäntaival päättymässä seesteiseen, ryppyiseen ja YHTEISEEN vanhuuteen...

   Aamulla Möyry heräsi aikaisin, peitteli minut sänkyyn suukkojen kera ja lähti ystävänsä kanssa johonkin huuhaa tilaisuuteen. Minä olisin halunnut vain maata sängyssä pää Möyryni lämpöisessä kainalossa, käsi hänen tummakarvaisella rintakehällään ja odottaa sitä, että Möyry heräisi hellimään vatsani pehmeää ihoa, suutelemaan halusta kovettuneita nännejäni ja kuiskaamaan sitä kuinka paljon hän minua haluaa. Päiväni ei kuitenkaan alkanut hellällä ja unenomaisen hitaalla yhtymisellä Möyryn miesvartalon kanssa vaan päiväni alkoi juuri siten kuten sen niin usein sain aloittaa yksinäisinä vuosinani. Hyvästini tälle aamulle ovat kuitenkin haikeat, sillä yllätyksekseni olen nauttinut vapudesta ja hiljaisuudesta jotka olivat seuralaisiani ennen, silloin ennen kun minulla ei vielä ollut aavistustakaan Möyrystä.

  Kylmävaloinen aamu on vaihtunut jo myöhäisiltapäivään. Möyry on tullut kotiin ja katsoo televisiosta miesten keihään mm-finaalia huudellen innokkaita kommenttejaan. Minä istun koneella ja kirjoitan elämäni ensimmäistä blogimerkintää...

   Tänään minulla on niin ruma olo etten halua lähteä minnekään. Onneksi sunnuntait ovat häpeilemättömän laiskuuden ja mitääntekemättömyyden sallittuja päiviä. Sosiaalinen Möyryni ei tunnu ymmärtävän minussa aika-ajoin esiin putkahtavaa erakkoa eikä myöskään itseinhoa uhkuvaa itsetuntoani, joka lapsuudestani asti on ohjaillut minua piilottelemaan todellista sieluani muilta. Minusta on tullut mestari näkymättömyyden, vaatimattomuuden ja ihmisten välttelyn saralla. Tiedostan sen nykyisin, että kuka tahansa joka minua katsoo näkee sievän nuoren naisen punaisissa kynsissään ja persoonallisessa tyylissään, mutta uskomukseni kamalasta Amaliasta on juurtunut niin syvälle ettei sen pois kitkeminen tule olemaan helppoa ja nopeaa.

  Olen kyllästetty vihreällä teellä, pitsalla ja puolukkamehulla. Jätän sinut, "salaisen" nettipäiväkirjani, hetkeksi lepoon. Palaan uudelleen kertomaan sivuillesi salaisuuksiani ja turhuuksia..

- Amalia -