Ylistys uudelle aamulleni: kitkerälle kahville, naapuruston hiljaisuudelle, kaiuttimista purkautuville metallican tuskaisuuden sävyttämille sävelille. Ylistys tälle loppuaan kohti kulkevalle elokuulle ja sen muovaamalle hentovaloiselle maisemalle. On vielä niin vihreää. Odotan jo syyskuun kellertämää puustoa, kuolevan kesän tuoksua, sateisia päiviä, syysmyrskyjen kohinaa männiköissä. Lapsuudessani minulla oli tapana, eräänlaisena syyskuisena rituaalina, pakata olkalaukkuun teetä, marjapiirakkaa, kirjoja, vihkoja ja kyniä ja vaellella syksyisissä kotimetsiköissä. Jätin piirakanpaloja ja teetilkkoja uhrilahjoiksi metsänhengille. Tutkin luontoa: etsin erikoisia asioita, uusia piilopaikkoja ja pyrin näkemään kauneutta kaikkialla. Toteutin jo silloin tätä samaa tapaa katsella maailmaa: kaikissa ja kaikkialla on aina jotain kaunista. Silloin kun myrskyisä tuuli otti vallan ja huojutteli korkeita männynvarsia kuin heinää pelloilla, kapusin minä lempimäntyni oksalle, niin korkealle kuin vain uskalsin, ja istuin siellä tuntien samanaikaisesti sekä pelkoa että riemua. Tuota samaa hurmaantuneisuuden ja puhtaan läsnäolon tunnetilaa on nykyisin niin vaikeaa saavuttaa. Siihen ei ole enää tarpeeksi usein aikaa tai sitten olen vain kadottanut yhteyteni elämänjanoiseen Amalia-lapseen sisälläni.

   Kaiken tämän ylistyksen ja hurmaavan elämän ihastelun jälkeen, minä aion kirjoittaa jostain niinkin kammottavasta ja raadollisen arkisesta tunteesta kuin mustasukkaisuus. Olen julmettoman mustasukkainen nainen eikä minulle ole suotu taitoa piilottaa tätä luonteeni pimeää puolta. Toisinaan osaan kääntää voimaksi ja luovuudeksi jotkin minussa asustavat pikkupahuudet, kuten kateuden, laiskuuden, alakuloisuuteen taipuvaisuuden ja itseinhoni, mutta mustasukkaisuuteni kanssa en ole kyennyt siihen: me emme ole oppineet yrityksistäni huolimatta sietämään toisiamme. Siksi Möyry on joutunut useisiin kammottaviin kohtaamisiin Amalian mustasukkaisen raivon ja epäluuloisuuden kanssa. Vihaan Möyryn menneisyyden naista, plösöä, vaikka en häntä (tai sitä) tunnekaan. Hänen eilisiltainen yhteydenottoyrityksensä herätti minussa jo päiväkausia pahaa aavistamattomana uinuneen mustasukkaisuuden vaikka yhteydenotto jäikin vain yritykseksi. Olen epäilevä vaikka Möyry ei ole antanut minulle aihetta epäilyyn, ja vaikka minä itse olen se, joka on hairahtanut harharetkelle meidän yhteisen matkamme aikana.

   Minun häpeällinen harharetkeni tapahtui aikana jolloin tunsin itseni laiminlyödyksi, mutta sen "lieventävän asianhaaran" tiedostaminen ei tunnu laimentavan syyllisyyden taakkaani. Syyllisyys ja häpeä häilyvät vieläkin Möyryn hellän rakkauden ja huolenpidon taustalla. Pelkään, että ne jäävät ikuiseksi taustakohinaksi jokaiseen yhteiseen muistoomme. Pelkään myös sitä, että häpeällinen harharetkeni muuttuu joskus meidän tarinamme mustaksi aukoksi, joka imaisee lopulta kaiken ja josta Möyry ammentaa eripuriimme energiaa, syitä ja syytöksiä.

   Päätän kirjoitukseni Red hot Chili Peppersin Snow biisin tahdissa ja aikeissa lähteä kirjastoon metsästämään lisää, minulle uusia Paulo Coelhon kirjoja.

- Amalia -